Oma tarinani

Rikoin polveni ensimmäisen kerran 15-vuotiaana jalkapallossa. Eturistiside meni poikki, ja vaikka toimintakykyni palautui, en saanut silloin riittäviä ohjeita polven kuntouttamiseen. Vuodenkaan jälkeen jalka ei tuntunut kestävän jalkapallon pelaamista entiseen tapaan, ja lajini vaihtui jääkiekoksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin sama eturistiside katkesi uudelleen juuri maajoukkueen kynnyksellä. Tällä kertaa kuntoutuksesta tiedettiin jo enemmän. Harjoittelin määrätietoisesti takaisin pelikuntoon ja noin puolen vuoden kuluttua olin jälleen kentällä – entistä vahvempana. Urani aikana saavutin olympiasijoituksen, MM-mitalin ja kaksi Suomen mestaruutta.

Polvivammat ovat kulkeneet mukanani siitä lähtien. Vasemman polveni liikkuvuus oli peliurani aikana vuosien ajan selvästi rajoittunut, ja nykyään molemmissa polvissani on kulumaa. Se ei kuitenkaan ole estänyt minua harjoittelemasta ja kehittämästä voimaani.

Olen huomannut omankin kehoni kautta, kuinka paljon oikein suunnitellulla harjoittelulla voidaan saada aikaan. Kaiken ei tarvitse onnistua samalla tavalla kuin kaksikymppisenä, eikä jokaisen liikkeen tarvitse näyttää samalta kaikilla. Harjoittelua voidaan soveltaa omaan kehoon ja sen hetkiseen tilanteeseen – ja silti harjoitella tavoitteellisesti ja nousujohteisesti.

46-vuotiaana oma suhteeni kehoon ja harjoitteluun joutui jälleen uudenlaiseen testiin, kun sairastuin rintasyöpään. Syöpähoidot kestivät noin puoli vuotta, ja viimeisten sytostaattihoitojen jälkeen vaihdevuosioireet iskivät rytinällä. Nivelkivut, kuumat aallot, aivosumu, univaikeudet ja heikko palautuminen muuttivat hetkessä sitä, miltä omassa kehossa tuntui olla.

Olin sairastuessani hyvässä kunnossa, ja uskon siitä olleen minulle paljon hyötyä hoitojen aikana. Hoitojen jälkeen aloin vähitellen rakentaa kuntoani uudelleen. Muutamassa kuukaudessa pääsin takaisin lähelle sitä kuntoa, jossa olin ennen sairastumistani. Se vahvisti entisestään omaa ajatustani siitä, kuinka tärkeää voimasta ja toimintakyvystä on pitää kiinni – myös silloin, kun ikä, sairaus, vammat tai muut elämänvaiheet muuttavat kehoa.

Nykyään olen 48-vuotias ja voimaharjoittelu on edelleen tärkeä osa omaa elämääni. Minulle hyvä kunto ei tarkoita täydellistä tai oireetonta kehoa, vaan sitä, että keho on vahva ja toimintakykyinen ja pystyn tekemään niitä asioita, joista nautin.

Fysioterapeuttina ja personal trainerina haluan auttaa asiakkaitani löytämään saman: tavan harjoitella järkevästi omasta lähtötilanteesta käsin, kehittää voimaa ja toimintakykyä sekä luottaa enemmän siihen, mihin oma keho pystyy.

Vahva kokemus- ja koulutuspohja

Pitkä kilpaurheilu-urani opetti minulle paljon harjoittelusta – myös siitä, että enemmän ei aina ole parempi.

Valmistuin fysioterapeutiksi vuonna 2001 ja pian sen jälkeen Personal Traineriksi. Aloitin työskentelyn liikuntakeskuksessa samalla, kun tavoittelin omaa suurta urheilullista päämäärääni: paikkaa olympialaisissa.

Vuosien ajan harjoittelin paljon, usein kaksi kertaa päivässä. Aamulla saatoin käydä lenkillä tai uimassa ja illalla olivat joukkuetreenit. Työskentelin samaan aikaan liikunnan parissa, ohjasin ryhmäliikuntaa ja treenasin myös itse.

Vuonna 2004 saavutimme jääkiekon MM-pronssia ja vuonna 2006 toteutui pitkäaikainen tavoitteeni, kun pääsin mukaan olympialaisiin.

Mutta samaan aikaan olin ajautunut tilanteeseen, jota en itse osannut nähdä. Harjoittelin jatkuvasti enemmän, vaikka pelit kulkivat huonommin ja olin väsynyt. Kärsin uniongelmista ja palautuminen oli heikkoa. Mitä huonommalta kuntoni tuntui, sitä enemmän yritin harjoitella.

Vaikka olin itse liikunta-alan ammattilainen, olin sokeutunut omalle tekemiselleni.

Minulla ei ollut henkilökohtaista valmentajaa, joka olisi katsonut kokonaisuutta ulkopuolelta ja sanonut, että nyt ei tarvita lisää treeniä vaan jotain muuta. Lopulta palkkasin itselleni oman personal trainerin. Pikkuhiljaa opin hänen avullaan kuuntelemaan paremmin omaa kehoani ja ymmärtämään harjoittelun, levon ja palautumisen kokonaisuutta.

Vuonna 2012 hakeuduin lääkäriin ja sain ylikuormitusdiagnoosin. Samana vuonna päättyi myös 16 vuotta kestänyt jääkiekkourani.

Tuo kokemus muutti paljon omaa ajatteluani harjoittelusta ja valmentamisesta. Hyvä valmennus ei tarkoita mahdollisimman paljon tai mahdollisimman kovaa harjoittelua. Harjoittelun pitää olla riittävän haastavaa, jotta kehitystä tapahtuu, mutta samalla sen pitää sopia ihmisen lähtötilanteeseen, tavoitteisiin ja muuhun elämään.

Tätä kokonaisuutta katson myös omien asiakkaideni kanssa. Joskus tarvitaan lisää haastetta ja rohkeutta käyttää isompia painoja. Joskus taas tärkeintä on malttaa edetä rauhallisemmin. Valmentajan tehtävä on auttaa löytämään se tasapaino.